Domo sum

Lukuvuosi on päättymäisillään. Edessä häämöttävät enää viimeiset kokeet, jalkapalloturnaus sekä tietysti uusien ylioppilaiden, spes patriae – isänmaan toivojen, lakitus. Ensimmäinen vuosi lukiolaisena on kulunut yhdessä hujauksessa, huomaamatta. Aluksi kaikki, koko koulunkäynti, oli uutta ja ihmeellistä. Oli niin tuntemattomia opettajia kuin oppiaineitakin. Hyppy peruskoulun penkiltä lukiomaailmaan on suuri, mutta kuten vuoden aikana jokainen ykkösluokkalainen on todennut, ei onneksi mahdoton. Muutos on kuitenkin sellainen, jota tuskin kukaan osasi aavistaa vielä viime keväänä raapustaessaan yhteishakupapereihinsa Lauttakylän lukiota. Jos vielä yläkoulussa asioiden perustelematta jättäminen tehtävissä ei aiheuttanut suurempia seurauksia, lukiossa opiskelijan täytyy tyhjentävästi osata perustella jopa oma olemassaolonsa. Cogito, ergo sum – ajattelen, siis olen, kuten kaikille filosofian kurssin suorittaneille on tullut tutuksi. Filosofi Descartesia lainaamalla tässä asiassa pääsee siis jo melko pitkälle.

Myös muiden oppiaineiden tuntien tunnelma on selvinnyt jo ensimmäisten kurssien aikana. Vihreän käytävän luokissa yritetään opettaa pois pons asinista eli huonoista aloituksista. Yläkerrassa kerrataan Caesarin lausahduksia niin Veni, vidi, vicistä Alea iacta estiin – tulin, näin, voitin; arpa on heitetty. Alakerrassa taas lausahdus ”O sancta simplicitas” on eri muunnoksina ja eri kielellä hyvinkin tavallinen. Latinan lause tarkoittaa ”Voi pyhä yksinkertaisuus”. Lisäksi joissain luokissa on taidettu ottaa auktoriteetin luomisen pohjaksi sanonta meteant, dum obient – pelätköön, kunhan tottelevat.

Heti jo syksyllä huomattiin, kuinka tempus fugit eli aika lentää. Juuri kun opiskelemisen makuun oli päästy, koitti jo ensimmäinen koeviikko – ja kauhu. Viime vuosien alle viidenkymmenen sivun koealueet sai unohtaa, kun päin naamaa iskettiin kuusi kappaletta kahdensadan sivun oppikirjoja. Silloin jokaisen täytyi päättää, mikä oli se oma liber librorum – kirjojen kirja, jota alkaisi opiskella täysipäiväisesti. Jos historian kokeeseen valmistautuminen oli jäänyt viimeiseen iltaan, jo luokkaan mennessä sai tervehtiä opettajaa kuin Rooman ajan gladiaattorit Caesaria: ”Ave Caesar, morituri te salutant” – ”Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”.

Kun koeviikosta oli selvitty, odottivat vielä moninkertaisesti itse koetilanteita jännittävämmät tilaisuudet, nimittäin kokeiden palautukset. Ensimmäisiä lukiosta saatavia arvosanoja odotellessa käytiin Wilmassa, jos uskallettiin, lähes taukoamatta. Omia koevastauksia muisteltiin, mielessä tarkisteltiin ja mietittiin. Itselle ei auttanut kuin todeta: ”Quod scripsi, scripsi” – minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Lopultahan kaikki päättyi hyvin, niin kuin vuoden aikana muutkin paniikkia aiheuttaneet asiat.

Välillä lukion läksyjen ja kurssitöiden aiheuttamaan työvuoreen luulee hukkuvansa, mutta pieniä hengähdystaukoja tuovat elämään oppilaskunnan järjestämät lukiobileet, -pippalot, -partyt. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja kukin valitkoon niistä itselle mieleisensä. Joskus pääsevät siis lukiolaisetkin pois omista huoneistaan koulukirjojen maailmasta toiseen todellisuuteen. Nemo saltat sorbius, nisi infanus est – kukaan ei tanssi selvin päin, ellei ole hullu. Eipä muuta mainitsemisen arvoista.

Ensimmäinen vuosi Lauttakylän lukiossa on ollut kiireinen, välillä stressaava, mutta toisaalta tehokas ja hyvin antoisa. Yhdellä sanalla kuvaten vuosi on ollut Mahtava. Isolla M-kirjaimella. Voin vain todeta: ”Domo sum” – olen kotona. Ja vaikka muutama viikko ankaraa opiskelua ja työntekoa onkin vielä edessä, lausun sinulle mitä suurimmat kiitokseni. Gratis tibi quam maximos ago. 

latinan kieli elää

Dixi, et animam levavi – olen puhunut ja huojentanut mieleni.

Pihla / latinakurssilainen