Minun taisteluni (Romania Minkan silmin)

Osa 1

Kello 2.00 lähdimme Huittisten linja-autoasemalta kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, josta suuntasimme Münchenin kautta Bukarestiin. Matka sujui erittäin hyvin ja myös hieman väsyneissä tunnelmissa. Bukarestiin saavuttuamme tilasimme taksit ja lähdimme kilpaa kohti hotelliamme, jossa tietysti suurimman, kylpyammeella ja kauneimmalla näköalalla varustetun huoneen saimme minä ja Anni. Ilta sujui KFC:ssa herkutellen ja hotellihuoneessamme makoillen.           

Seuraava päivä alkoi ihanalla aamiaisella ja saatuamme vatsamme täyteen lähdimme hieman kiertelemään kaupunkia. Tulihan siinä nähtyä jos jonkinlaista, esimerkiksi vaatimattoman kokoinen Romanian parlamenttitalo. Lattiapinta-alahan rakennuksessa on vain vaivaiset 330 000 neliömetriä . Anu tahtoi myös jostain kumman syystä raahata meidät taidemuseoon, jossa ihastelimme toinen toistaan luovempia teoksia ja sivistimme itseämme (en muista juuri mitään ajasta, jonka siellä vietimme, sillä saatoin olla kooman kaltaisessa tilassa). Vaelsimme pitkin Bukarestia, kunnes Anu bongasi Van Gogh nimisen kahvilan. Tähän kuppilaan oli siis aivan pakko mennä ja jokainen varmaan ymmärtää miksi. Pienen välipalan jälkeen pääsimme takaisin hotellille ja lähdimme kaikki kulkemaan omia reittejämme. Illalla menimme aterioimaan Timon ja Anun suosittelemaan huippuravintolaan (jonka nimi tosin on hämärän peitossa). Nukkumaan menimme todella aikaisin (yeah right), sillä tahdoimme olla virkeinä hereillä sovittuun aikaan eli kello 8:30.

Osa 2

Heräsimme tietysti ajallaan ja sovimme, milloin olisimme laukkujemme kanssa valmiina hotellin respassa, sillä emmehän me voineet myöhästyä aina niin säntillisten polakkien kanssa sovitusta tapaamisajasta. Vaeltelimme jälleen kahden hengen porukoissa muutaman tunnin ajan, jonka jälkeen odottelimme ikuisuuden Puolan tyttösiä, jotka tavastaan poiketen olivat myöhässä. He kuitenkin yllättivät meidät ja saapuivat noutamaan meitä suloisella pienellä bussillaan. Pahaa aavistamatta nousin tuohon ajoneuvoon, tietämättä sen suunnan olevan Helvetin portteja kohti. Kaunis kaupunkimaisema vaihtui johonkin Vampulaa/Punkalaidunta muistuttavaan karmivaan näkyyn. Tuo näky tunnetaan Romaniassa paremmin nimellä Pitesti (loistava matkakohde seikkailun haluisille ihmisille! ). Tunsin asioiden olevan pielessä. Astuessani ulos bussista näin

tytön, jonka Aida esitteli emännäkseni. Istuin Dacian kyytiin, kuvittelin majoittuvani kerrostaloon tai edes johonkin sivistyksen lähistölle. Istuttuani autossa noin puoli tuntia ja katsoessani katulamppujen häviävän ymmärsin, etten ehkä enää koskaan tule tapaamaan Anua, Timoa, Heidiä, Josefiinaa, Annia, rakasta kissaani tai ketään muutakaan. Ohitimme matkan aikana vähintään kolme hautausmaata, mikä ei lievittänyt pelkoani yhtään… En myöskään löytänyt WiFi-yhteyttä, jolloin tunsin jo kuoleman olevan lähellä. Loppujen lopuksi houstini isä (kavereiden kesken Räikkönen) pysäytti menopelinsä ja kävelin punaisten porttien läpi kohti tuhoa. Oli niin pimeää, etten nähnyt muuta kuin ränsistyneen ”talon”, johon minun oli määrä asettua. Minut ohjattiin huoneeseen, johon mahtui pulpetin kokoinen ruokapöytä, pieni kirjahylly, kaksi sänkyä ja läjäpäin hometta (sitä riitti). Minulle myös kerrottiin, ettei yhtä ikkunoista saa kiinni, eikä lämmitys ole toiminut sitten vuoden 1943 (huomasin samalla, etteivät edes ovet pysyneet kunnolla kiinni). Mitä tekee suomalainen kermaperse siinä vaiheessa? Itkee tietysti silmät päästään ja koittaa saada navigaattorin toimimaan, jotta löytäisi nopeimman lenkkipolun Suomeen. Navi ei tietenkään toiminut ja soitin Anulle, jonka avulla rauhoituin edes hieman. Itkun loputtua pyysin päästä vessaan. Silloin minut raahattiin ulos (en edes tiedä miksi oletin sen olevan sisällä). Vessa muuten tarkoittaa romaniaksi lautahäkkyrää, jonka pohjassa on pieni reikä, romanialaisessa vessassa ei käytetä yleensä valaistusta, mutta onneksi houstini oli ymmärtäväinen ja tarjosi minulle taskulamppua mukaan. Selvittyäni sisälle, en suinkaan vaihtanut yövaatteisiin, vaan laitoin takin päälle ja vedin viltin korviin saakka. Muistan ajatelleeni, että näkemäni rotta syö minut elävältä tai kuolen kylmyyteen.

                      Aamu kuitenkin tuli! Ajattelin ensiksi mennä käyttämään toilettia, mutta päätin kuitenkin pidätellä, sillä eteisessä minua odotti vastaanottokomitea, nimittäin miljoona maailman ruminta kanaa. Seisoin bussissa noin 45 minuutin verran, kunnes lopulta pääsin koululle. Siellä ajattelin olevani turvassa. Myös Heidillä oli ollut samankaltaisia ongelmia asumiseen liittyen, joten asia otettiin puheeksi Team Romanian keskuudessa. Tuona kyseisenä hetkenä minun houstini loukkaantui verisesti ja päätti pitää mykkäkoulua miltei koko päivän. Saimme kuitenkin sovittua, mutten päässyt illalla muiden kanssa viettämään vapaa-aikaa. Vaihdoimme edellisestä kauhujen talosta toiseen taloon ja Heidi sai vaihtaa myös isäntäperhettään.

 Ajattelin kaiken sujuvan vihdoin hyvin, mutta kuinka väärässä olinkaan… Ensin rakas houstini tahtoi kuulla, miksi minusta on tullut lihava. Olin tietysti hieman yllättynyt ja aika tavalla loukkaantunut, mutta häntä se ei kiinnostanut. Selitin toki parhaani mukaan turvonneisuuteni syyn ja hän tarjosi minulle ”laihdutuspäärynöitä”. Ihan mahtavia olivat! Näitten kuuluisien päärynöitten nimi on Gutuie, joten jos jotain muutakin liikakilot painaa niin päärynää poskeen vaan.

Tein myös itse kohtalokkaan virheen päivittämällä Facebook-tilani ja meillä sitten tuli pienimuotoinen ongelma… Eli mykkäkoulu, joka kesti noin kaksi päivää. En tietenkään päässyt viettämään vapaa-aikaa yhtenäkään iltana ja sain myös kiellon käyttää internettiä, joten melkeinpä koko loppu viikko meni nukkuessa ja koulussa käydessä.

Toki kävimme myös vierailemassa museossa ja Ronera -nimisessä yrityksessä, jossa yrityksen johtaja kaavaili kaksimetrisestä pojastaan miestä Josefiinalle, Heidille ja Annille (minulla ei kuulemma riittänyt pituus). Keskiviikkona koululla pidettiin YES –festivaalit, ja päädyimme Romanian telkkariinkin (wou, hyvä me!). Festivaaleilla oli siis erilaisia yritysideoiden esittelyjä ja tanssiesityksiä, joihin mekin jouduimme loppujen lopuksi osallistumaan.

Osa 3

                      Torstai koitti viimeinkin ja pääsimme istumaan bussiin. Sinaiaan matkaaminen taukoineen päivineen kesti vähintään kymmenen tuntia ja matkalla ehdimme nähdä Draculan linnan, mikä oli paras kohde koko Romanian matkan aikana. Kun pääsimme Sinaiaan, majoituimme jälleen kahden hengen huoneisiin. Tällä kertaa onni ei suosinut minua ja Annia, sillä vessa ei vetänyt ja ovessa ollut lukkokaan ei toiminut moitteettomasti.

 Me suomalaiset saavuimme illalliselle hieman ylipukeutuneina verrattuna muihin, mutta me edustamme aina toisin kuin eräät, joten mitä voikaan odottaa. Ohjelman mukaan illallinen alkoi kello 19:00, mutta muistan istuneeni vielä 20:30 pöydässä ilman ruokaa. Illallisen jälkeen oli läksiäisjuhlien vuoro. Team Finland hoilotti antaumuksella Dingoa ja jos en ihan väärin muista niin noilla paikkeilla väki alkoi mystisesti vähentyä… Loppujen lopuksi salissa oli vain opettajat ja suomalaiset oppilaat (muilla oli yläkerrassa vähän kovemmat bileet). 

Noudatimme melkein Anun antamaa prinsessasääntöä, joten heräsimme kutakuinkin ajoissa ”aamiaiselle”, josta jatkoimme kohti Pelisorin linnaa. Lopulta meidät päätettiin vapauttaa vankeudestamme ja pääsimme takaisin Bukarestiin, jossa etsimme Anun valitsemia ruokapaikkoja, jotka kaikki olivat  joko lopettaneet tai muuten vain huonoja. Päädyimme siis lopulta Pizza Hutiin. Lauantaina kotiinpaluu sujui loistavasti, lukuun ottamatta Anun laukkujen katoamista.

Teksti: Minka Leppänen

Kuvat: Anni Laurila ja Anu Heinonen-Seppälä