Tänään jäljellä: nolla!

Tuskin on lukiolaisen juhlatunnelma koskaan korkeammalla kuin omissa penkkareissa. Sellaista saattoi päätellä katselemalla maailman iloisimman armeijan kasvoja. 500 koulupäivän palvelusaika kruunattiin show'lla, jossa nähtiin joukkoja jos jonkinlaisia aina taistelusukeltajista lääkintä- ja muonitusjoukkoihin. Lottia ja veteraaneja, sotilaspoliiseja koirineen, talibaneja ja vankeja - kaikkea oli. Ampumakelpoisin ase - sanan lisäksi - taisi olla ritsa mallia AB-12 karkkien ampumiseen. Panssarivaunu ainakin jumittui mottiin...

Tämän ikäluokan sota alkaa olla ohi, mitä nyt vielä pitää jaksaa pureutua taisteluoppaisiin maaliskuun puoliväli tähtäimessä. Kiitokset vielä abeille upeasti ja tyylikkäästi järjestetyistä penkkareista. Kuntoisuusloma myönnetty!


Taakse poistuen, Jari

Lukemisen sietämätön vaikeus

Vaikka vuotta on kulunut reilu kuukausi, paljon on ehtinyt tapahtua; Suomi on saanut uuden presidentin, matkustajalaiva on uponnut Välimerellä, Matti Nykänen on (edelleen) vankilassa ja Väyrynen tahkonnut rahaa hurjaa tahtia omalla kuvallaan varustetuilla mukeilla. Viimeiseksi mainittu on hyvä esimerkki siitä, että hyvillä ideoilla ja pienillä teoilla voi saada paljon aikaan. Tosin ei lukiossa.

                             Vuoden ensimmäinen koeviikkokin on jo kärsitty. Joillekin nuo viikot ovat täyttä lomaa jolloin päivät ovat lyhyitä ja aamulla kouluun saa hyvällä omallatunnolla vetää verkkarit jalkaan. Toiset ottavat asiat astetta rankemmin. Kokeisiin lukeminen tuo mukanaan monenlaisia sivuoireita eri ihmisille. Toiset kokevat tuskaa ja toiset nauttivat uusien asioiden oppimisesta. Itse olen huomannut erikoisen oireen; kirjan viereen nukahtaminen on entistäkin helpompaa joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ikää kertyy yhä enemmän ja enemmän ja eläkeikä alkaa lähentyä. Kuitenkin sitten kun muutaman tunnin jälkeen herää musteet poskella, on enää muutama tunti aikaa tehokasta lukuaikaa. Ja tehokastahan se tietysti on, ainakin välillä, joskus, aika harvoin.

                             Ala-asteella 20 sanan lukeminen sanakokeisiin tuntui ylitsepääsemättömältä ja yläasteella opettajilta kinuttiin helpotusta 30 sivun koealueeseen. Muutamat kymmenet sivut ovat vaihtuneet lukiossa kokonaisiin kirjoihin ja näin abivuonna muutamiin kymmeniin kirjoihin. Ylioppilaskirjoituksiin lukiessa tulee ikävä noita aikoja, jolloin ainoat murheet olivat värien englanninkielisten nimien oppiminen ja nokkahuilun nuottien muistaminen. No, mutta ehkä ylemmissä korkeakouluissa sitten muistelee kaihoisasti muutaman tunnin koulupäiviä ja lukulomaa.

                             Toivotan kaikille teille nuoremmilla hyvää uutta jaksoa ja meille abeille oikein mukavaa (luku)lomaa!

Eeva

Blogin ihanuus~helppous

Ulkona tuulee ja lumi tuiskuaa. Niinpä niin taas ilta, joka tekisi mieli viettää ei-koulutehtäviä-tehden. Vaan minkäs teet, kun viime jaksoinen k uhkaa? Puhumattakaan preleistä tai voiko sitä nyt edes ääneen sanoa… The-tests-which-shall-not-be-named - nähtävästi voi sanoa jännästi enkuksi. Mutta jos sitä kerran nyt tehdään koulutehtävää, tehdään se kunnolla! Siispä lempisoittolista pyörimään taustalle. Toki ajatus saattaa karkailla mutta ainakin tulee jotakin näytölle. Ja hei tämähän on blogi! Eipä siis haittaa! ”Välillä” voi hyvin vältellä suurempia töitä.

Ensinnäkin olen tavattoman iloinen saadessani kirjoittaa blogia - suomeksi. En taida olla pariin vuoteen tällaista tehnytkään - suomeksi. Ylipäätään ajatteleminen tekstiä kirjoittaessa tuntuu jännältä. Kuitenkin se mikä saa minut vieläkin onnellisemmaksi on lumi - Suomessa! Mikä onkaan ihanampaa, kun nähdä minne astuu linkkapysäkille kävellessänsä. Meni siinä jo kuukausi arvuutellessa kuinka pitkällä pellolla sitä jo kävelikään. Joskus, jos muisti, ongelma ratkesi taskulampun avulla - hyvällä tuurilla auringon nousu tai kuunvalo auttoivat, mikä jo sekin on jo omiaan tekemään koulumatkasta jännittävän. Onneksi koulutie alkaa jo olla vähän liiankin tuttu ja sen käveleminen silmät ummessakin luonnistuu. Kuitenkin, kun matkan varrella on jänniä naapureita – ei sillä että pelkäisin auton alle jäämistä – ja muutama jännä pimeä metsä ja muutaman suurin piirtein hylätty rakennus, on koulumatka vähintäänkin jännittävä.  Joskus, jos koulmatkasta ylipäätään aistii mitään.

Nyt, kun luntakin on jo satanut, ei aamuihin nouseminenkaan ole enää niin vaikeaa – aina. Kun ulkona on valoisampaa, alkaa mielikin herätä hieman nopeammin. Tosin kyseinen vaikutus saattaa ilmetä jo hyytävän tuulenkin ansiosta. Ihan miten vain olen iloinen kyseisestä piristeestä. Ja mikäs sen mukavampaa~

Kappas teksti on venynytkin jo muutaman kappaleen kunnioitettavaan mittaan.  Ja kaikki tämä ennen soittolistan puoliväliä~ Näin ikään~ 

Joskus voi miettiä mukaviakin

Ainainen valitus siitä, miten elämä on vaikeaa, mitään ei saa tehtyä, mikään ei ikinä mene hyvin tai ainakaan oikein, täyttää korvat. Tätä korvientäyttäjää ei tarvitse edes kovin kaukaa hakea. Minä itse henkilökohtaisesti valitan aivan liikaa. Siksi haluaisinkin käyttää tämän, suorastaan YO-koepaine kitinään räätälöidyn blogitilaisuuden mukavien asioiden miettimiseen. Ihan vain kaikkien kahden lukijan kiusaksi ja oman mielialani nostattamiseksi.

Kävelin tänään kouluun aamupakkasessa, kuuntelin kiinantuliais Meizuni neljän gigan ihmemaasta lempimusiikkiani ja pakkanen oli oikeastaan aika ihana asia. Aamu oli mennyt pikkuveljen kanssa kinaamiseen; aamupalan syöminen ilman ainaista taistelua, johon kuuluu revenneitä Aku Ankkoja, sängyssä mököttämistä ja sohvalla valumista, on ilmeisesti aika ylivoimainen tehtävä, jos sattuu olemaan minun pikkuveljeni. Siinä kävellessä lumi kuitenkin narskui kivasti kenkien alla ja pakkasilman hengittäminen tuntui desinfioivalta.

Eikö se olekin hieno tunne, kun aina välillä on sellainen olo, että ehkä tästä elämästä joskus jopa tulee jotain? Aamulla minusta tuntui siltä. Sen tunteen löytää ihan tavallisista arkipäivän asioista: ystävän mukavasta kommentista ruokajonossa, kirjojen lainaamisesta, työpaikan löytäisestä tai ihan vain iloisesta illasta elokuvan ääressä.

Mukavat asiat saavat minut miettimään. Mistä johtuu, että valittaminen on aika usein ensimmäinen reaktio kaikkeen? Ehkä joskus voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tehtävänsä, lukea kokeisiinsa ja hoitaa asiansa. Kun työt ovat tehtynä, niistä ei tarvitse stressata. Esimerkiksi blogikirjoituksen jättäminen viimetinkaan ei stressiä vähennä vaan lisää sitä. Joskus on kuitenkin olevinaan niin vaikeaa tarttua siihen kynään tai siivota se huone. Stressaamisenergian saa hyötykäytettyä ryhtymällä toimimaan. Vielä kun sitten tajuaisi itse tarttua omiin neuvoihinsa...

Elämän hidastamista on painotettu ja parjattu joka paikassa, mutta ehkä kyse olisikin huomaamisesta. Huomaamista varten ei tarvitse edes hidastaa tahtiaan. Täytyy vain avata silmät sekä hyville että huonoille asioille elämässä ja korkeintaan sen verran hidastaa, että hetken miettii, miten minä voisin tehdä tämän epäkohdan parantamiseksi tai miten tätä asiaa kehittää yhä hienommaksi. Miksi siis nuorilla ja naiiveilla lukiolaistytöillä ei saisi olla pää täynnä kauniita ajatuksia? Elämä kyllä pudottaa minut pilvenreunaltani, ainakin jos annan sen tehdä niin.

Ja voittaja on... (jatkuu ensi numerossa)

Maailmasta tuli piirun verran parempi paikka (ainakin ideatasolla), kun toisen vuosikurssin opiskelijat pakersivat Odd Fellow -järjestön kirjoituskilpailun parissa. Kilpailun kannustin oli lähes äikän tavallisen kurssisuorituksen tasolla, sillä järjestö palkitsee koulumme voittajan New Yorkin -matkalla. Siellä satunnainen matkailija tutustuu muun muassa YK:n päämajaan. Kilpailussa olikin määrä kirjoittaa esimerkiksi maailman parantamisesta, ystävyydestä tai erilaisten kulttuurien suvaitsemisesta.

Lahjomaton (kun ei edes yritetty…) esivalintaraati Jari ja Nina valitsi grande finaleen kuusi parasta tekstiä, joissa olleiden nimimerkkien takaa paljastuivat Petri Lehtola, Ida Mäkelä, Reetta Nummi, Matti Sahko, Heli Saine ja Petra Suittio. Heistä Odd Fellow valitsee voittajan lähiaikoina.

"Helsinki, Porilaisten marssi."

Menestystä YK-liiton kilpailussa

Kansainvälisyyskurssilaiset osallistuivat syksyllä Suomen YK-liiton järjestämään YK-päivän kilpailuun, jonka aiheena tällä kertaa oli YK:n vuosituhattavoitteet. Kilpailuun osallistui yli kaksisataa koululaista ja opiskelijaa ympäri Suomen.



Saara Metsämäki sekä Janne Hietalahti saavuttivat kilpailussa kunniamaininnan, jonka lisäksi he saivat palkinnoksi pienet lahjakortit. Molempien työn aihe liittyi 3. vuosituhattavoitteeseen eli koulutukseen tasa-arvoon. Kuvassa Janne ja Saara + diplomit. Onnittelut molemmille!

Teksti + kuva: Vesku

Pienen pään "suuret" ongelmat.

Vuosi 2012 on ampaissut käyntiin. Näin abiturientin silmin juuri tämä vuosi on ehkä ristiriitaisin ajanjakso mitä eteen on vielä tullut. Riemua pursuavat ajatukset pinkoilevat melkein tyhjien pääkoppiemme sisällä, mutta tälle riemulle ei kuitenkaan suoda muutamaa sekuntia pidempää aikaa. Heti kun ensimmäinen ilonajatus edes nostaa päätään, sen kumoaa stressaavat, negatiiviset ja jopa osittain pelottavat ajatukset. Tämä ajatusten kiertokulku kuulostaa ainakin minun päässäni suurinpiirtein tältä:

JEE! Penkkarit ja abiristeily on jo kuukauden päästä!

VOI EI! Niiden jälkeen alkaa viikkojen aherrus ja luku-urakka, joita seuraa mikäs muukaan kuin stressaavaakin stressaavammat kirjoitukset, joista pitäisi saada vielä mahdollisimman hyvät tulokset, jotta lukion käymisestä olisi ollut edes mitään hyötyä.

JEE! Pian kirjotukset on ohi ja viimeisen kolmen vuoden tarkoitus on täytetty.

VOI EI! Kirjoitusten jälkeen alkaa vielä kovempi aherrus, koska olisi tarkoitus oppia pääsykoekirjat kannesta kanteen, oikealta vasemmalle luettuna ja ehkä jopa kiinaksi. Sitten pitäisi vielä muistaa kaikki asiat pääsykokeissa, jotta tulevaisuudessa voisi tehdä muutakin kuin lapata HK:lla kanaa muovilaatikoihin tai olla loppuelämänsä se "Siwan kassatyttö".

JEE! Lukio on ohi ja pääsee vihdoin elämässä eteenpäin kohti ammattia ja VIHDOIN koulussa tehdään muutakin kuin luetaan, luetaan, kirjoitetaan ja kirjoitetaan vielä lisää, jotta rästityöt tulisi tehtyä.

VOI EI! Mahdollisesti jo vähän yli puolen vuoden kuluttua pitäisi aloittaa uusi koulu, uudessa kaupungissa ja täysin tuntemattomien ihmisten joukossa. Ja mitä, pitäisi vielä pitää itseään niskasta kiinni ainakin kuusi vuotta, jotta nämä opinnot saataisiin edes loppuun ja olisi vihdoin se ammatti.

TUPLAJEE! Tätä asiaa on jo odotettu! Nimittäin oma asunto! Ja vihdoin pääsee pois täältä metsästä, jossa joutuu pelkäämään joutuvansa susien syötäväksi. Ei enää noin 100 kilometrin matkaa lähimpään kaupunkiin. Vihdoinkin lähellä on muitakin palveluja kuin Osuuspankki ja S-market.

KÄÄK! Miten tuolla suurkaupungissa pitäisi pärjätä ilman kokkaavaa ja pyykkejä pesevää äitiä. Miten ihmeessä pitäisi pärjätä niillä säälittävillä tuilla, joilla pitäisi maksaa vuokra ja ruuat ja muu eläminen. Mitä jos ei olekaan enää varaa juustoon leivänpäälle. Ei se leipä maistu niin hyvältä ilman sitä.

Pessimistinä elämä voi kuulostaa rankalta ja ehkä se jopa on sitä. Henkilökohtaisen stressimittarin näyttäessä punaista täytyy vain lähteä lenkille, keittää kuppi kahvia ja toivoa sormet ristissä, että kyllä se elämä rullaa itsenäistymisen jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä sitten tehdään, jos elämän renkaat eivät rullaakaan niin sujuvasti kuin piti? Eiköhän silloin korjata itse ne renkaat, jotta päästään taas rullailemaan ilman ongelmia. Ei kaiken korjaamiseen tarvita aina äitiä ja isää.

Marjaana