Joskus voi miettiä mukaviakin

Ainainen valitus siitä, miten elämä on vaikeaa, mitään ei saa tehtyä, mikään ei ikinä mene hyvin tai ainakaan oikein, täyttää korvat. Tätä korvientäyttäjää ei tarvitse edes kovin kaukaa hakea. Minä itse henkilökohtaisesti valitan aivan liikaa. Siksi haluaisinkin käyttää tämän, suorastaan YO-koepaine kitinään räätälöidyn blogitilaisuuden mukavien asioiden miettimiseen. Ihan vain kaikkien kahden lukijan kiusaksi ja oman mielialani nostattamiseksi.

Kävelin tänään kouluun aamupakkasessa, kuuntelin kiinantuliais Meizuni neljän gigan ihmemaasta lempimusiikkiani ja pakkanen oli oikeastaan aika ihana asia. Aamu oli mennyt pikkuveljen kanssa kinaamiseen; aamupalan syöminen ilman ainaista taistelua, johon kuuluu revenneitä Aku Ankkoja, sängyssä mököttämistä ja sohvalla valumista, on ilmeisesti aika ylivoimainen tehtävä, jos sattuu olemaan minun pikkuveljeni. Siinä kävellessä lumi kuitenkin narskui kivasti kenkien alla ja pakkasilman hengittäminen tuntui desinfioivalta.

Eikö se olekin hieno tunne, kun aina välillä on sellainen olo, että ehkä tästä elämästä joskus jopa tulee jotain? Aamulla minusta tuntui siltä. Sen tunteen löytää ihan tavallisista arkipäivän asioista: ystävän mukavasta kommentista ruokajonossa, kirjojen lainaamisesta, työpaikan löytäisestä tai ihan vain iloisesta illasta elokuvan ääressä.

Mukavat asiat saavat minut miettimään. Mistä johtuu, että valittaminen on aika usein ensimmäinen reaktio kaikkeen? Ehkä joskus voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tehtävänsä, lukea kokeisiinsa ja hoitaa asiansa. Kun työt ovat tehtynä, niistä ei tarvitse stressata. Esimerkiksi blogikirjoituksen jättäminen viimetinkaan ei stressiä vähennä vaan lisää sitä. Joskus on kuitenkin olevinaan niin vaikeaa tarttua siihen kynään tai siivota se huone. Stressaamisenergian saa hyötykäytettyä ryhtymällä toimimaan. Vielä kun sitten tajuaisi itse tarttua omiin neuvoihinsa...

Elämän hidastamista on painotettu ja parjattu joka paikassa, mutta ehkä kyse olisikin huomaamisesta. Huomaamista varten ei tarvitse edes hidastaa tahtiaan. Täytyy vain avata silmät sekä hyville että huonoille asioille elämässä ja korkeintaan sen verran hidastaa, että hetken miettii, miten minä voisin tehdä tämän epäkohdan parantamiseksi tai miten tätä asiaa kehittää yhä hienommaksi. Miksi siis nuorilla ja naiiveilla lukiolaistytöillä ei saisi olla pää täynnä kauniita ajatuksia? Elämä kyllä pudottaa minut pilvenreunaltani, ainakin jos annan sen tehdä niin.