Vauhtimatkatrilogia, osa 2

Vauhtipäiväkirja saa jatkoa! Tässä nimittäin tulee osa 2!

Vauhtimatka jatkuu!

Uniset tiedeleirikouluapinat pyyhkivät kolmantena aamuna unihiekat silmistään ja nakkasivat omaisuutensa selkäänsä. Oli aika jättää Toulouse taakse ja suunnistaa uusille laitumille - kirjaimellisesti.
Jokainen tietää, että aamupala on päivän tärkein ateria. Ei ole väliä, missä sen syöt, kunhan syöt. Tämäkin ryhmä toimitti jokapäiväisen aamunaloituksen tuttuun tapaan kenttäruokailun muodossa rautatieasemalla. Paikalliset spurgut olivat myös heränneet jätesäkeistään ja olisivat mielellään kantaneet rinkkamme teille tietämättömille.    

Aamupalaa toulouselaisen rautatieaseman edustalla: Jose ja terävät työkalut
& surullisena leipäänsä nakertava  Sanpo.

Junamatka sujui nauruntäyteisesti mittauksia tehden. Jopa Veskun hymy saatiin esiin lukuisista piilotteluyrityksistä huolimatta. Vielä tässä vaiheessa kukaan ei kuitenkaan osannut aavistaa mitä päivä tuo tullessaan.

Junassa on tunnelmaa ja Banaani-Vesalla on hauskaa.

"Melkein" Ranskan ja Andorran rajalla käyty keskustelu opettajien ja oppilaiden välillä:

"Kävelläänkö vai tilataanko taksi?"

"Kui pitkä matka näitten tavaroitten kans pitäs kävellä?"

"No joku pari kolme kilsaa"

"Jaa, no ei se oo paha, KÄVELLÄÄN"  

JOO JA KYLLÄ KÄVELTIIN...

Jopa lehtori Marttila kääntyisi sängyssään, kun kuulisi opettajien kolmen kilometrin muuttuneen KOLMEKSITOISTA kilometriksi. 

Ei se luku sinänsä. Siinä kun sitten talsittiin koko omaisuus (se turhakin) selässä serpentiiniä muistuttavaa tietä ylös vuorille takapuoli tulessa. 

Ei kannata kysyä mikä selitys Kallella on meneillään. Veeran ilme kertoo kaiken.

Tie jatkui ja jatkui. Loppua ei näkynyt. Oikoteitä etsittiin pitkään ja kerran jopa onnistuttiin. Tämä kuitenkin vaati selvästi enemmän. Sähköaitojen alituksia ja jatkuvaa miinojen väistelyä -- vuoriston valtaan ottaneet lehmät olivat selvästi varuillaan viaraiden suhteen. Kohti tuntematonta matkatessamme saimme ohikulkevilta autoilta suurta huomiota osaksemme. Tosin huuteluiden ja virnuilemisen muodossa. Ohitsemme kiisi myös linja-autollinen suomalaisia, joiden perään Heidi karjuikin kehottaen pysähtymään, kuitenkin tuloksetta.

Mitä korkeammalle kapusimme, sitä pahemmalta se tuntui. Tunnelin päässä näkyi valoa, kun kummastunut raja-vartija kannusti jatkamaan vielä muutaman kilometrin. Matka jatkui huulta purren kuunnellen taakse jääneen vartijan naureskelua.

Kello kilisi, sumu hälveni, ruskea lehmä juoksi vastaan, mitä hittoa? 

Terhi huusi innoissaan:"TOVERI!". Olimme vihdoin saavuttaneet määränpäämme. Tai ainakin melkein. Vielä oli edessä 24 kilometrin matka Andorra La Vellaan. Onneksemme ja jalkojemme pelastukseksi tällä kertaa kuitenkin bussilla.

                                 

                                          Väsyneitä mutta kovin onnellisia reippailijoita.

Päätepysäkillä meitä odotti oppilaiden ihmetykseksi neljän tähden huoneisto hotelli. Huoneisiin päästyään likaisten ja hikisten matkaajien suut aukesivat riemun killjahduksiin ja kävelyn raastamista jaloista löytyi vielä voimaa juosta ympäri hotellia. Kiljahdukset laantuivat kun tiedeleiriapinat suuntasivat nauttimaan ansaituista lämpimistä suihkuista.

Stereotypinen esimerkki ryhmäkuvista: Yhden täytyy kuvata, yhtä ei näy
muuten vaan, kolmea ei huvita katsoa kameraan ja yksi leikkii leipätikuilla.

SYÖMÄÄN! Vihdoinkin ruokaa. Tähän astinen päivän asteria olikin koostunut ainoastaan pahaisesta ranskanleivästä ja muusta pullamössöstä. 


Masut täysinä, jalat puuduksissa, mutta innoissamme suuntamisimme tutkimaan uutta kohdettamme. Jo bussimatkalla silmiimme oli pistänyt hotellimme vieressä vain taivas kattona kortteeria pitävä maailmanpyörä. Sitä oli pakko kokeilla. Vain seitsemällä eurolla pääsimme nauttimaan Andorran upeista maisemista maailmanpyörästä käsin. Kolmen tiivistunnelmaisen kierroksen jälkeen meidät palautettiin maanpinnalle.

                                               

 Jaahas ja sitten olikin vaelluspäivän vuoro. Vesku oli kerrankin armollinen (joku hetkellinen mielenhäiriö) ja antoi meidän nukkua tavallista pidempään. Vaellusta edeltävänä iltana Terhi löysi reppuunsa soluttautuneen salamatkustajan, jonka sitten kaikki otimme yhteisadoptioon. Vesku sai kunnian ristiä uuden matkatoverimme ja punainen lisko saikin nimekseen Keekki. Vaellus oli ikimuistoinen. Josen ja Sampon ilmeet puhuvat paljon, Jyrkkää ylösnousua riitti ja loppua ei näkynyt. Osa porukasta tarpoi huimaa vauhtia ylöspäin loppujen tullessa hieman hitaampaa tahtia perässä tehden samalla ilmanpaine mittauksia.

Lusikka-Jose, Sanpo Pelzfuss, OG-Heidi. Ja Keekki.

Kuvaaja: Joske, sä näytät melkein coolilta!
Laos-hattuinen mies: Kuulitko, sä oot edes
melkein cool, mulle ei sanottu sitäkään

Kartanlukijamme Joske onnistui kuin onnistuikin johdattamaan meidät huipulle asti. Matkalla saimme nauttia upeista vuoristomaisemista. Moni totesikin ettei ilman tätä matkaa olisi koskaan lähtenyt tälläistä reissua tekemään. Ei ylösnousu kuitenkaan mitään lastenleikkiä ollut. Kyllä se vaati verta ja hikeä ja muutama ärräpääkin siellä taisi kuulua.

Mutta ylös päästiin. Loppumatka mentiin sisulla ja tahdonvoimalla. Huipulle päästyämme pääsimme todistamaan kuuluisaa sananlaskua: huipulla tuulee. Siellä tosiaan tuuli. Ansaitun lounaamme pääsimme nauttimaan matkan aikana jo tutuksi tulleessa retkikeittiössä. Kyllä maittoi.

Näin kivaa oli kiipeillä!

Alastulomatka sujuikin helpommin. Tai kellä sujui kellä ei. Huipulla jakaannuimme kahtia. Puolet lähti valloittamaan lisää vuoria hieman pidemmän reitin ja haastavamman alastulon merkeissä kun taas viisaampi puoli palasi takaisin samaa reittiä. Kumpikin reitti otti koville ja alas päästyämme Keekin olikin pakko ottaa lepiä Heidin lupautuessa sen makuualustaksi. 

Heidi ottaa lepiä (ft Keekki)

Ei suihkun voittanutta. Saatuamme itsemme jälleen säädylliseen kuntoon mitä sitä muutakaan lukiolainen haluaisi kuin ruokaa. Viimeisen Andorra päivän kunniaksi vietimmekin täysin rinnoin vauhtipäivää. Tai no kaikki päivät olivat vauhtipäiviä. Mutta tästä kaikki sai alkunsa. 

Tähän tiivistyy suunnilleen koko Andorran-reissu. #vauhtipäivä