maanantai 23. tammikuuta 2012

Ja voittaja on... (jatkuu ensi numerossa)


Maailmasta tuli piirun verran parempi paikka (ainakin ideatasolla), kun toisen vuosikurssin opiskelijat pakersivat Odd Fellow -järjestön kirjoituskilpailun parissa. Kilpailun kannustin oli lähes äikän tavallisen kurssisuorituksen tasolla, sillä järjestö palkitsee koulumme voittajan New Yorkin -matkalla. Siellä satunnainen matkailija tutustuu muun muassa YK:n päämajaan. Kilpailussa olikin määrä kirjoittaa esimerkiksi maailman parantamisesta, ystävyydestä tai erilaisten kulttuurien suvaitsemisesta.

Lahjomaton (kun ei edes yritetty…) esivalintaraati Jari ja Nina valitsi grande finaleen kuusi parasta tekstiä, joissa olleiden nimimerkkien takaa paljastuivat Petri Lehtola, Ida Mäkelä, Reetta Nummi, Matti Sahko, Heli Saine ja Petra Suittio. Heistä Odd Fellow valitsee voittajan lähiaikoina.

"Helsinki, Porilaisten marssi."

Menestystä YK-liiton kilpailussa

Kansainvälisyyskurssilaiset osallistuivat syksyllä Suomen YK-liiton järjestämään YK-päivän kilpailuun, jonka aiheena tällä kertaa oli YK:n vuosituhattavoitteet. Kilpailuun osallistui yli kaksisataa koululaista ja opiskelijaa ympäri Suomen.



Saara Metsämäki sekä Janne Hietalahti saavuttivat kilpailussa kunniamaininnan, jonka lisäksi he saivat palkinnoksi pienet lahjakortit. Molempien työn aihe liittyi 3. vuosituhattavoitteeseen eli koulutukseen tasa-arvoon. Kuvassa Janne ja Saara + diplomit. Onnittelut molemmille!

Teksti + kuva: Vesku

tiistai 17. tammikuuta 2012

Pienen pään "suuret" ongelmat.

Vuosi 2012 on ampaissut käyntiin. Näin abiturientin silmin juuri tämä vuosi on ehkä ristiriitaisin ajanjakso mitä eteen on vielä tullut. Riemua pursuavat ajatukset pinkoilevat melkein tyhjien pääkoppiemme sisällä, mutta tälle riemulle ei kuitenkaan suoda muutamaa sekuntia pidempää aikaa. Heti kun ensimmäinen ilonajatus edes nostaa päätään, sen kumoaa stressaavat, negatiiviset ja jopa osittain pelottavat ajatukset. Tämä ajatusten kiertokulku kuulostaa ainakin minun päässäni suurinpiirtein tältä:
JEE! Penkkarit ja abiristeily on jo kuukauden päästä!
VOI EI! Niiden jälkeen alkaa viikkojen aherrus ja luku-urakka, joita seuraa mikäs muukaan kuin stressaavaakin stressaavammat kirjoitukset, joista pitäisi saada vielä mahdollisimman hyvät tulokset, jotta lukion käymisestä olisi ollut edes mitään hyötyä.
JEE! Pian kirjotukset on ohi ja viimeisen kolmen vuoden tarkoitus on täytetty.
VOI EI! Kirjoitusten jälkeen alkaa vielä kovempi aherrus, koska olisi tarkoitus oppia pääsykoekirjat kannesta kanteen, oikealta vasemmalle luettuna ja ehkä jopa kiinaksi. Sitten pitäisi vielä muistaa kaikki asiat pääsykokeissa, jotta tulevaisuudessa voisi tehdä muutakin kuin lapata HK:lla kanaa muovilaatikoihin tai olla loppuelämänsä se "Siwan kassatyttö".
JEE! Lukio on ohi ja pääsee vihdoin elämässä eteenpäin kohti ammattia ja VIHDOIN koulussa tehdään muutakin kuin luetaan, luetaan, kirjoitetaan ja kirjoitetaan vielä lisää, jotta rästityöt tulisi tehtyä.
VOI EI! Mahdollisesti jo vähän yli puolen vuoden kuluttua pitäisi aloittaa uusi koulu, uudessa kaupungissa ja täysin tuntemattomien ihmisten joukossa. Ja mitä, pitäisi vielä pitää itseään niskasta kiinni ainakin kuusi vuotta, jotta nämä opinnot saataisiin edes loppuun ja olisi vihdoin se ammatti.
TUPLAJEE! Tätä asiaa on jo odotettu! Nimittäin oma asunto! Ja vihdoin pääsee pois täältä metsästä, jossa joutuu pelkäämään joutuvansa susien syötäväksi. Ei enää noin 100 kilometrin matkaa lähimpään kaupunkiin. Vihdoinkin lähellä on muitakin palveluja kuin Osuuspankki ja S-market.
KÄÄK! Miten tuolla suurkaupungissa pitäisi pärjätä ilman kokkaavaa ja pyykkejä pesevää äitiä. Miten ihmeessä pitäisi pärjätä niillä säälittävillä tuilla, joilla pitäisi maksaa vuokra ja ruuat ja muu eläminen. Mitä jos ei olekaan enää varaa juustoon leivänpäälle. Ei se leipä maistu niin hyvältä ilman sitä.
Pessimistinä elämä voi kuulostaa rankalta ja ehkä se jopa on sitä. Henkilökohtaisen stressimittarin näyttäessä punaista täytyy vain lähteä lenkille, keittää kuppi kahvia ja toivoa sormet ristissä, että kyllä se elämä rullaa itsenäistymisen jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä sitten tehdään, jos elämän renkaat eivät rullaakaan niin sujuvasti kuin piti? Eiköhän silloin korjata itse ne renkaat, jotta päästään taas rullailemaan ilman ongelmia. Ei kaiken korjaamiseen tarvita aina äitiä ja isää.

Marjaana