Joulu joka päivä, koulu vain 190 päivänä

Voit joulun elää joka päivä vaan, jos tulet Lauttakylän lukioon. Muuten et. Näin oli tulkittavissa kommenteista lukion perinteisestä joulujuhlasta, sillä rehtori ilmoitti meille suuren ilon, että loma on lähellä. Ja yhtäkkiä oli rehtorin kanssa suuri joukko tavall... öh, taivaallista lukioväkeä, ja he ylistivät toistensa esityksiä.

Hallituksen jouluspektaakkelissa oli havaittavissa tietynlaista hierarkiaa.

Ja tapahtui niin päivinä sellaistakin, että oppilaskunnan hallitukselta kävi käsky, että vallan oli vaihduttava. Ja tämä vallanvaihto oli harvinaislaatuinen ja tapahtui Kim Jong-Nellin ollessa tyrannina. Laupias ja armahtavainen Nelli kuitenkin malttoi - sisäpiirin ja etenkin omista epäilyksistä huolimatta - luopua vallasta tarpeelliset poliittiset puhdistukset tehtyään. Luopumisen tuskaa helpottanee sekin, että Nelli palkittiin syksyn ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeen Satakunnan parhaana.

Oppilaskunta oli lupaillut suurta spektaakkelia, ja kyllähän kirkkaus loisti heidän ympärillään estradilla. Ykköset ovat näemmä hyvin oppineet lalumaista sarkasmia sanoittamalla lalumaisesti, kun taas kakkoset levittivät taivaallista ilosanomaa Bellinin Samba de Janeiron tahtiin. (Äidinkielen lehtori olisi ilahtunut vielä enemmän versiosta Samba e gol. #Ranska98) Abit pitivät kiinni linjastaan esittämällä Sika vol. III, ja etenkin pääosan esittäjä vakuutti luonneroolissa. Myöntää täytyy, että esitys on saanut lisää taiteellista syvyyttä sitten ensi kuuleman 2011.

Ykköset debytoimassa. Kiitämme sarkasmista. #lalu

Rytmiryhmä koulumme keskivaiheilta: kakkosten jouluperformanssi.

Abit ja Sika. Näyttää olevan ihan harmaasuolattu.

Seuraavaksi hiljennyttiin kuuntelemaan opettajien taiteellisen eliittijoukon heleää laulua, ja lopulta päästettiin loputkin miesopettajat irti - pitihän jonkun olla laval eka laval vika. Vikaa oli ainakin eräiden musiikillisissa taidoissa sen verran, että soitanto saattaa takavuosien musiikinopetuksen häpeään. Huolellisesti esityksen suunnitellut ja ohjannut orkesterinjohtaja Marttila tosin vaati ja siten myös saanee kaiken korkean kunnian itselleen. Eli maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto...

Teksti: Bemarien vapautusrintaman poliittinen siipi
Kuvat: Vesa, joulun lapsi

Sini Saarela, kuuletko heitä?

Kun tuomarikolmikon puhenainen Veera Hongisto kertoi väittelykilpailun finaalin tuloksen, monen leuka loksahti ja twitteria kohahti. Oli koettu vaiheikas finaali, jossa puolustavat mestarit Antti-Matti, Sakke ja Joonas vaikuttivat vetävän taas pidemmän korren. Pojat olivat vielä vakuuttavampia kuin voittoisana viime vuonna, Antti-Matti teki pari "verbaalista ilmaveiviä", kuten Risto twitteritse kommentoi, ja hersytti yleisöstä parit servausaplodit. Mestarit esiintyivät itsevarmasti ja johdonmukaisesti tuulettaen julkisesti jo finaalin aiheen kuultuaan.

Ja silti he hävisivät. Eve, Eve ja Veera pitivät puolensa, onnistuivat jotenkin ahdistamaan mestareita hyökkäyksillään - ja voittivat. Finaali lähti hieman kangerrellen liikkeelle, mutta hiljalleen tahti kiihtyi ja tyttöjen taktiikka toimi. He onnistuivat vakuuttamaan tuomariston siitä, että suoran toiminnan kansalaisaktivismi on hyväksyttävää, jos sen tarkoitus on hyvä - Sini Saarela oli siis oikeassa. Ehkä ratkaisu oli siinä, että pojat eivät onnistuneet pitämään tarpeeksi vahvasti esillä sinänsä hyvin mietittyjä argumenttejaan.

Joonas hämmentyy, Sakke vakavoituu (kerrankin...) ja Antti-Matti keskittyy.

Vakuuttavaa esiintymistä Eveltä. Veera ja Eve murhaavat katseella.

Väittelyiden taso oli vakuuttava. Ensimmäisessä välierässä voittajakolmikko vielä hieman hapuilevasti haki otetta Terhiä, Essiä ja Lottaa vastaan, mikä tekikin hallitsevista mestareista suosikkeja finaaliin. Toisessa välierässä pojat nimittäin selvittivät villillä kortilla mukaan päässeiden ykkösten trion Olavin, Roosa-Marian ja Ilonan heittämän haasteen. Väittelystä saattoikin povata tulevaa El Clasicoa - ainakin Joonas uhosi tulevansa ensi vuonna hakemaan revanssia, ja ykkösiltä on lupa odottaa vahvaa esiintymistä tulevinakin vuosina. Toisaalta nyt on jo opittu se, että väittelykilpailussa varmaa on vain yllättävyys.

Parempi onni ensi kerralla, Terhi, Essi ja Lotta.

Ykkösten ennakkoluuloton kolmikko, josta kuulemme vielä.

Teksti: Jari
Kuvat: Anu, tai Vesku. Jäi puheenjohtajalta huomioimatta.

Minun taisteluni (Romania Minkan silmin)

Osa 1

Kello 2.00 lähdimme Huittisten linja-autoasemalta kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, josta suuntasimme Münchenin kautta Bukarestiin. Matka sujui erittäin hyvin ja myös hieman väsyneissä tunnelmissa. Bukarestiin saavuttuamme tilasimme taksit ja lähdimme kilpaa kohti hotelliamme, jossa tietysti suurimman, kylpyammeella ja kauneimmalla näköalalla varustetun huoneen saimme minä ja Anni. Ilta sujui KFC:ssa herkutellen ja hotellihuoneessamme makoillen.           

Seuraava päivä alkoi ihanalla aamiaisella ja saatuamme vatsamme täyteen lähdimme hieman kiertelemään kaupunkia. Tulihan siinä nähtyä jos jonkinlaista, esimerkiksi vaatimattoman kokoinen Romanian parlamenttitalo. Lattiapinta-alahan rakennuksessa on vain vaivaiset 330 000 neliömetriä . Anu tahtoi myös jostain kumman syystä raahata meidät taidemuseoon, jossa ihastelimme toinen toistaan luovempia teoksia ja sivistimme itseämme (en muista juuri mitään ajasta, jonka siellä vietimme, sillä saatoin olla kooman kaltaisessa tilassa). Vaelsimme pitkin Bukarestia, kunnes Anu bongasi Van Gogh nimisen kahvilan. Tähän kuppilaan oli siis aivan pakko mennä ja jokainen varmaan ymmärtää miksi. Pienen välipalan jälkeen pääsimme takaisin hotellille ja lähdimme kaikki kulkemaan omia reittejämme. Illalla menimme aterioimaan Timon ja Anun suosittelemaan huippuravintolaan (jonka nimi tosin on hämärän peitossa). Nukkumaan menimme todella aikaisin (yeah right), sillä tahdoimme olla virkeinä hereillä sovittuun aikaan eli kello 8:30.

Osa 2

Heräsimme tietysti ajallaan ja sovimme, milloin olisimme laukkujemme kanssa valmiina hotellin respassa, sillä emmehän me voineet myöhästyä aina niin säntillisten polakkien kanssa sovitusta tapaamisajasta. Vaeltelimme jälleen kahden hengen porukoissa muutaman tunnin ajan, jonka jälkeen odottelimme ikuisuuden Puolan tyttösiä, jotka tavastaan poiketen olivat myöhässä. He kuitenkin yllättivät meidät ja saapuivat noutamaan meitä suloisella pienellä bussillaan. Pahaa aavistamatta nousin tuohon ajoneuvoon, tietämättä sen suunnan olevan Helvetin portteja kohti. Kaunis kaupunkimaisema vaihtui johonkin Vampulaa/Punkalaidunta muistuttavaan karmivaan näkyyn. Tuo näky tunnetaan Romaniassa paremmin nimellä Pitesti (loistava matkakohde seikkailun haluisille ihmisille! ). Tunsin asioiden olevan pielessä. Astuessani ulos bussista näin

tytön, jonka Aida esitteli emännäkseni. Istuin Dacian kyytiin, kuvittelin majoittuvani kerrostaloon tai edes johonkin sivistyksen lähistölle. Istuttuani autossa noin puoli tuntia ja katsoessani katulamppujen häviävän ymmärsin, etten ehkä enää koskaan tule tapaamaan Anua, Timoa, Heidiä, Josefiinaa, Annia, rakasta kissaani tai ketään muutakaan. Ohitimme matkan aikana vähintään kolme hautausmaata, mikä ei lievittänyt pelkoani yhtään… En myöskään löytänyt WiFi-yhteyttä, jolloin tunsin jo kuoleman olevan lähellä. Loppujen lopuksi houstini isä (kavereiden kesken Räikkönen) pysäytti menopelinsä ja kävelin punaisten porttien läpi kohti tuhoa. Oli niin pimeää, etten nähnyt muuta kuin ränsistyneen ”talon”, johon minun oli määrä asettua. Minut ohjattiin huoneeseen, johon mahtui pulpetin kokoinen ruokapöytä, pieni kirjahylly, kaksi sänkyä ja läjäpäin hometta (sitä riitti). Minulle myös kerrottiin, ettei yhtä ikkunoista saa kiinni, eikä lämmitys ole toiminut sitten vuoden 1943 (huomasin samalla, etteivät edes ovet pysyneet kunnolla kiinni). Mitä tekee suomalainen kermaperse siinä vaiheessa? Itkee tietysti silmät päästään ja koittaa saada navigaattorin toimimaan, jotta löytäisi nopeimman lenkkipolun Suomeen. Navi ei tietenkään toiminut ja soitin Anulle, jonka avulla rauhoituin edes hieman. Itkun loputtua pyysin päästä vessaan. Silloin minut raahattiin ulos (en edes tiedä miksi oletin sen olevan sisällä). Vessa muuten tarkoittaa romaniaksi lautahäkkyrää, jonka pohjassa on pieni reikä, romanialaisessa vessassa ei käytetä yleensä valaistusta, mutta onneksi houstini oli ymmärtäväinen ja tarjosi minulle taskulamppua mukaan. Selvittyäni sisälle, en suinkaan vaihtanut yövaatteisiin, vaan laitoin takin päälle ja vedin viltin korviin saakka. Muistan ajatelleeni, että näkemäni rotta syö minut elävältä tai kuolen kylmyyteen.

                      Aamu kuitenkin tuli! Ajattelin ensiksi mennä käyttämään toilettia, mutta päätin kuitenkin pidätellä, sillä eteisessä minua odotti vastaanottokomitea, nimittäin miljoona maailman ruminta kanaa. Seisoin bussissa noin 45 minuutin verran, kunnes lopulta pääsin koululle. Siellä ajattelin olevani turvassa. Myös Heidillä oli ollut samankaltaisia ongelmia asumiseen liittyen, joten asia otettiin puheeksi Team Romanian keskuudessa. Tuona kyseisenä hetkenä minun houstini loukkaantui verisesti ja päätti pitää mykkäkoulua miltei koko päivän. Saimme kuitenkin sovittua, mutten päässyt illalla muiden kanssa viettämään vapaa-aikaa. Vaihdoimme edellisestä kauhujen talosta toiseen taloon ja Heidi sai vaihtaa myös isäntäperhettään.

 Ajattelin kaiken sujuvan vihdoin hyvin, mutta kuinka väärässä olinkaan… Ensin rakas houstini tahtoi kuulla, miksi minusta on tullut lihava. Olin tietysti hieman yllättynyt ja aika tavalla loukkaantunut, mutta häntä se ei kiinnostanut. Selitin toki parhaani mukaan turvonneisuuteni syyn ja hän tarjosi minulle ”laihdutuspäärynöitä”. Ihan mahtavia olivat! Näitten kuuluisien päärynöitten nimi on Gutuie, joten jos jotain muutakin liikakilot painaa niin päärynää poskeen vaan.

Tein myös itse kohtalokkaan virheen päivittämällä Facebook-tilani ja meillä sitten tuli pienimuotoinen ongelma… Eli mykkäkoulu, joka kesti noin kaksi päivää. En tietenkään päässyt viettämään vapaa-aikaa yhtenäkään iltana ja sain myös kiellon käyttää internettiä, joten melkeinpä koko loppu viikko meni nukkuessa ja koulussa käydessä.

Toki kävimme myös vierailemassa museossa ja Ronera -nimisessä yrityksessä, jossa yrityksen johtaja kaavaili kaksimetrisestä pojastaan miestä Josefiinalle, Heidille ja Annille (minulla ei kuulemma riittänyt pituus). Keskiviikkona koululla pidettiin YES –festivaalit, ja päädyimme Romanian telkkariinkin (wou, hyvä me!). Festivaaleilla oli siis erilaisia yritysideoiden esittelyjä ja tanssiesityksiä, joihin mekin jouduimme loppujen lopuksi osallistumaan.

Osa 3

                      Torstai koitti viimeinkin ja pääsimme istumaan bussiin. Sinaiaan matkaaminen taukoineen päivineen kesti vähintään kymmenen tuntia ja matkalla ehdimme nähdä Draculan linnan, mikä oli paras kohde koko Romanian matkan aikana. Kun pääsimme Sinaiaan, majoituimme jälleen kahden hengen huoneisiin. Tällä kertaa onni ei suosinut minua ja Annia, sillä vessa ei vetänyt ja ovessa ollut lukkokaan ei toiminut moitteettomasti.

 Me suomalaiset saavuimme illalliselle hieman ylipukeutuneina verrattuna muihin, mutta me edustamme aina toisin kuin eräät, joten mitä voikaan odottaa. Ohjelman mukaan illallinen alkoi kello 19:00, mutta muistan istuneeni vielä 20:30 pöydässä ilman ruokaa. Illallisen jälkeen oli läksiäisjuhlien vuoro. Team Finland hoilotti antaumuksella Dingoa ja jos en ihan väärin muista niin noilla paikkeilla väki alkoi mystisesti vähentyä… Loppujen lopuksi salissa oli vain opettajat ja suomalaiset oppilaat (muilla oli yläkerrassa vähän kovemmat bileet). 

Noudatimme melkein Anun antamaa prinsessasääntöä, joten heräsimme kutakuinkin ajoissa ”aamiaiselle”, josta jatkoimme kohti Pelisorin linnaa. Lopulta meidät päätettiin vapauttaa vankeudestamme ja pääsimme takaisin Bukarestiin, jossa etsimme Anun valitsemia ruokapaikkoja, jotka kaikki olivat  joko lopettaneet tai muuten vain huonoja. Päädyimme siis lopulta Pizza Hutiin. Lauantaina kotiinpaluu sujui loistavasti, lukuun ottamatta Anun laukkujen katoamista.

Teksti: Minka Leppänen

Kuvat: Anni Laurila ja Anu Heinonen-Seppälä

Pääosaa näytteli aikuislinja

Itsenäisyyspäivän aattona vietettiin luultavasti ainutlaatuinen ylioppilaiden lakitus: arvatenkin ensimmäistä kertaa lukion historiassa juhlittavana oli vain aikuislinjalta valmistuneita. Juha Sario ja Kari Oksanen saivatkin osakseen erityismaininnat rehtorin puheessa. Rehtori Mäkisen mukaan Juha onnistui yhdistämään työnteon ja opiskelun erinomaisin tuloksin, kun taas Karin valkolakki on osoitus päättäväisyydestä.

Aikuislinjan uudet ylioppilaat Kari Oksanen ja Juha Sario.

Sinänsä juhla oli perinteinen: rehtori pohdiskeli puheessaan Suomen itsenäisyyttä ja koulutuksen ynnä sivistyksen merkitystä, Petri Bondfolk oli koonnut bändin iltapäivän viihdykkeeksi, ja nousevana tähtenä esiintyi Terhi Virtanen soittaen kanteletta kuin itse Väinämöinen.
Esimerkiksi valokuvauksesta vastannut Riihi-Foto Oy haltioitui niin, ettei saanut kameraansa toimimaan, ja siksi julkaisemme kuvan toisesta musiikkiesityksestä:

Perinteinen vapauden viesti siirsi vallan oppilaskunnan hallituksessa väistyvältä puheenjohtajalta uudelle, joskin diktaattorimaisuudessaan Nelli Mäkitalo ei ollut ihan varma, voiko hän jättää jälkeensä valtatyhjiötä. Varmaa ei ole sekään, mitä Eveliina Järän dynastia tuo tullessaan ja kuka kiskoo naruista taustalla.

Even ilme kertoo, miltä tuntuu saada valta käsiinsä. Nelli vain näyttelee.

Teksti: JE
Kuvat: VR

Luonto on lahja - Turkissakin

Taksilla pääsee ja liiralla saa kebabia. Aboriginaali Istanbulin asukas nauttii Iskenderinsä sulaan rasvaan upotettuna. Sitä ei ehkä saa koulumme lähikebaberiasta, mutta addiktoituneena tuolle kulinaristiselle nautinnolle aiomme sitä seuraavalla kerralla vaatia.

Koulumme toinen Turkin koomailu suoritettiin tällä kertaa Nature as a Gift-henkisen ryhmän toimesta marraskuun alussa. Asialla olivat Jasmin, Anna-Helena, Reetta, Salla sekä opettajista Jari ja Vesku. Anna-Helenan ja Jasminin virallisen reissuraportin voit lukea tästä. Isäntäkoulumme nimen voit puolestaan lukea alla olevasta kuvasta. Koulussa opetetaan lastenhoidosta ja kebabin leivonnasta alkaen suurinpiirtein kaikkia niitä tietoja ja taitoja, joita turkkilainen elämänsä varrella tarvitsee.

Isäntäkoulun nimi. Kaikkiin ikkunoihin ei ole riittänyt kaltereita.

Niille, jotka ovat viettäneet mantsan tuntinsa horroksessa tai twitterissä (eli suurinpiirtein kaikki) mainittakoon, että Istanbul sijaitsee Bosborin salmen molemmin puolin jakautuen Euroopan ja Aasian puoleisiin osiin. Me vietimme aikamme enimmäkseen Euroopassa mutta piipahdimme pariin otteeseen myös Aasiassa. Asukkaita kaupungissa on 15-20 miljoonaa riippuen siitä keneltä kysytään. Kyseessä on kuitenkin väkiluvultaan Euroopan suurin kaupunki. Joten lippalakki päästä ja rispektiä sille. Suuren metropolin tapaan kaupungin ilma on sankkana saasteista ja sisäkorvaa hivelee taukoamaton torvisoitto - liikenteessä pätee nopeimman ja äänekkäimmän laki.

Utuinen näkymä Galatan tornista yli Kultaisen Sarven.

Mustafa Kemal Atatürk on Turkin kansallissankari, maan maallistaja sekä uudistaja. Hän on siis lähes Kekkoseen verrattavissa oleva mystinen johtaja, jota palvotaan Turkissa laajasti ja estoitta. Kemal on läsnä kaikkialla, mutta ei kuitenkaan t-paidoissa, minkä saimme havaita etsiessämme turhaan katu-uskottavaa päällepantavaa. Kuvaan Kemalin kanssa silti päästiin, minkä alla oleva otos todistaa.

Turkin kolme tärkei(levi)ntä tyyppiä.

Turkkilaiset ovat jalkapallohullua kansaa ja Istanbulissakin kyseistä peliä pelataan pääsarjatasolla useammankin joukkueen voimin. Saimme kuulla, että kovin kaikista on Galatasaray. Valitettavasti vierailuviikollemme osui ainostaan Besiktasin lauantai-illan sarjapeli, jonne kannattajat olivat hankkineet viisaasti porttikiellon hulinoituaan edellisessä pelissä. Paikan päällä stadionilla havaitsimme kuitenkin, että naisväki pääsi sisälle de facto. Mielessä kävi sonnustautuminen naisihmiseksi, jolloin portti olisi auennut myös meille, mutta Jarin olemus ja möreä ääni ei suonut menestystä tälle suunnitelmalle. Niinpä jäimme nuolemaan kebab-aromisia näppejämme stadionin ulkopuolelle, yhdessä lukuisten mölisevien miesfanaatikkojen kanssa.

Väijytyskuva aidan takaa. Olisihan tuonne mahtunut burkhan kanssa.

Jaa se luonto? Sarjakuvapossu Wagnerin sanoin "luonto on vain suuri rautakauppa, sieltä voi hakea kaikenlaista". Istanbulissa tuo rautakauppa on jo ostettu jokseenkin tyhjäksi, ja sen ainoan jäljellä olevan Gezi-puiston puiden tilalle päättäjät aikoivat istuttaa ostoskeskuksen. Kansa päätyi barrikadeille, mistä voi lukea lisää vaikka tästä . Poliisit päivystivät edelleen kaikkialla ja erityisen aktiivisena virkavalta hääri Taksimin aukiolla. Mitään myllyjä ei kuitenkaan viikon varrella bongattu ja elämä sujui Istanbulissa kuten aina, hektisen rauhallisesti.

Turkki ja siten myös Istanbul kuuluu islamilaiseen kulttuuripiiriin, minkä kaikki mantsan tunneilla hereillä olleet tietävät. Reissun aikana kävi kuitenkin selväksi, että ilman moskeijoita (jotka muuten ovat komeita ja visiitin arvoisia) ja minareeteista kaikuvia rukouskutsuja kaupungissa ei juuri uskontoon törmää. Siten Istanbul sopii tutustumiskohteeksi myös islamfoobikoille. Tai ainahan voi mennä Alanyaan.

1500-vuotias Hagia Sofia on Istanbulin kuuluisin moskeija.

Turkissa lukio seikkailee seuraavan kerran Samsunissa. Siihen asti, merhaba!

Eli turkinterveisin, Vesku ja Jari.

Kansainvälisyyttä vaihtarinäkökulmasta

Saimme kansainvälisyyskurssilta tehtäväksi kirjoittaa siitä, miten itse olemme kokeneet kansainvälisyyttä. Mieleemme tuli se, miten olemme kokeneet kansainvälisyyttä Piritan ollessa kesävaihdossa ja Lauran parhaan ystävän viettäessä vaihtovuottaan toukokuusta lähtien. 

Ollessani kuusi viikkoa kesävaihdossa Etelä-Afrikassa pääsin kokemaan paljon uusia asioita. Pääsin käymään muun muassa Kapkaupungissa, Krugerin kansallispuistossa sekä kokeilin vaijeriliukua ja näin Etelä-Afrikan suurimman buffalon (sekä paljon muita eläimiä).

 

Sain huomata myös miten eriarvoisessa asemassa ihmiset Etelä-Afrikassa elävät.. Suomalaiselle oli outoa myös se, että asuinalue oli ympäröity sähköaidalla ja jopa kauppojen pihoilta löytyivät omat työntekijänsä vartioimaan asiakkaiden autoja. Vaihdon aikana opin, että afrikkalaiset luovat omat sääntönsä, oli kyse sitten liikenteestä tai paikallisen vartiointiyrityksen harjoittamasta huumekaupasta. 

Vietin myös kaksi viikkoa paikallisessa koulussa. Julkisessa koulussa oppilaita oli kaikista eri etnisistä ryhmistä. Varakkaammista perheistä kaikki oppilaat kuitenkin olivat, sillä yhden kuukauden koulumaksu oli jo noin 200 euroa. Paikallisten mukaan ”pienessä” koulussa oli noin 700 opiskelijaa. Kertoessani lukiomme oppilasmäärän luulivat paikalliset minun käyvän yksityiskoulua. Koulu oli jotain aivan muuta kuin se mihin olen Suomessa tottunut. Apinoiden pyrkiessä sisään luokan ikkunoista ja opettajan käyttäessä oppitunnin verhojen vaihtamiseen ja lehden lukemiseen tajusin olevani todella kaukana kotoa. No kyllä koulussa tietysti myös opiskeltiin ja parhaiten kokeissa menestyneet kutsuttiin palkittavaksi kaikkien oppilaiden ja opettajien eteen. 

Vaihdon aikana opin ymmärtämään paremmin ihmisiä, joilla on erilaiset taustat kuin itselläni. On helppo tuomita toisen ajatukset vääriksi tietämättä hänen kotimaansa historiasta ja tavoista mitään. Vaihdossa oleminen oli mahtava kokemus.

Eräs ystäväni lähti vaihtoon Aasiaan kymmeneksi kuukaudeksi. Aluksi ajatus siitä, että aika menisi hitaasti tuntui kamalalta, mutta onneksi tämä yli puoli vuotta on mennyt aika kivuttomasti. Yhteyden pito on helppoa, kiitos nykytekniikan. Olemme pitäneet yhteyttä esimerkiksi WhatsApin, Skypen ja Facebookin kautta. Ystäväni kertoo kokemuksistaan ja thaimaalaisesta kulttuurista, mikä kyllä eroaa erittäin paljon suomalaisesta kulttuurista. Ulkomailla asuvan ystävän elämä eroaa tällä hetkellä melko paljon omastani, mutta on hienoa päästä oppimaan uusia asioita aasialaisesta kulttuurista. Olen kuullut ystävältäni sellaisia asioita, joita en turistina pääsisi edes kokemaan. Olen kuullut muun muassa miten aasialainen koulujärjestelmä eroaa suomalaisesta ja kuinka erilaisia ihmiset ovat. 

- Pirita ja Laura

Nature as a Gift - Turkey

In the beginning of November a part of the students involved in Nature as a Gift -project (Reetta, Salla, Anna-Helena and Jasmin) travelled to Istanbul, Turkey with two of our teachers: Vesku and Jari. There was a lot to see and visit in Istanbul (at least our hosts thought like that, so we didn't have enough time for shopping...) We also had a chance to get to know how the local teens use their free time and we spent time with different kind of activities: some included environment, some didn't.

Galata tower was the first place where we visited. From the top you can see almost whole Istanbul and a part of Asia.

We visited in the Blue Mosque which was one of the largest mosque that we saw.

On Monday we went to the Istanbul Aquarium where we saw some fish like this.

We also got in the same picture with Poseidon!

On the last day in Istanbul, we visited the Dolmabaçhe Palace. It's huge...

One day at the school we had a "little" art project:

We started with a few bottles...

and several hours later ended up with this. (recycle..?)

After all, we all were very pleased with the trip and Turkey. People in Turkey were welcoming and friendly, even though most of them wasn't able to speak English very well. Turkish food was also really good if we don't count that kebab-overload we all had. We all made it back to Finland in one piece and that is all what really matters! (so few lost plane tickets means nothing, right?)

Text and pictures: Jasmin and Anna-Helena